Turussa piti käydä siinä lomassa vähän asioita hoitamassa ja niiden jälkeen poikkesinkin Anttilaan ostaakseni kännykkään uuden akkulaturin (rakas tyttökissaseni on syönyt jälleen nykyisestäni johdon poikki), mutta eihän siellä sellaisia myydä! Ihme kauppa. No, kun sinne asti olin jo vaivautunut, niin päätin poiketa vielä yläkerrassa kodinosastollakin hieman katselemassa (todettuani ensin True Bloodin dvd-boksin olevan vielä minun budjettiini ylihintainen) ja kuinka sattuikin sopivasti, kerrankin! Kahta asiaa olen ollut vailla ja molemmat löytyivät tällä kertaa - voiko sellaista tuuria edes käydä, varsinkaan minun kohdallani, joka olen tunnettu nirsoudestani, mitä tulee...no, ihan mihin tahansa? Näköjään voi!
Eteisen matto. Olen etsinyt täydellistä kaksi vuotta, jonka jälkeen tyydyin etsimään kelvollista, mutta kun sellaistakaan ei osunut silmiinin, luovutin koko homman ja tyydyin kohtaaloni heilautella imuria joka kerta, kun joku astuu meille ovesta sisään ja varistaa kilon hiekkaa pitkin kämppää. Mutta tänään, tänään löysin kohtuuhintaisen ja minusta ihan jopa kauniin eteisen maton ilman, että näin sen eteen juurikaan edes vaivaa! Girl is happy and so is Oliver, as you can see.
Tuossa on vielä se aivan mahtava puoli, että vaikka nuo karvaturrit hinkkaisivat itseään tuohon miten paljon, karvat eivät tuosta mitenkään häiritsevästi erotu, koska maton väri on tuollainen. Pienestä se riemu täällä repeää, nimimerkillä harjasin juuri lähes puolituntia olohuoneen mattoa puhtaaksi karvoista (ei, imuri ei siihen mattoon tehoa). Kissataloudessa on aina ajateltava hieman karvataloudellisesti. ;)
Ja sitten toinen asia, joka tällaisessa kissataloudessa tuntuu olevan lähes välttämättömyys. Säilytysrasa vanulapuille ja -puikoille. Arvatkaa vaan, mikä on meidän kissojen suurinta hupia silloin, kun joko vanupuikkorasia tai vanulappupussi on unohtunut jonnekin muualle kuin munalukoin varustettuun kaappiin? Tuskin tarvitsee sanoa mitään sen enempää....
Sen lisäksi, että olen siivonnut ja tehnyt kodistani entistäkin kissa- ja karvataloudellisempaa, olen myös juossut kaikki lähikaupat (luontaistuotekaupat mukaan lukien) läpi ja etsinyt vehnänjyviä idätystä varten (uudelleen herännyt intohimoni, tulette varmasti kuulemaan lisää!) - tuloksetta.
Ja mikä parasta, olen jo lähes kykenevä rullaluistelija! Pysyn pystyssä, osaan liikkua kuta kuinkin oikeaoppisiesti eteenpäin, osaan rullailla mäkiä alas... En osaa vielä jarruttaa. Se on jotenkin uskomattoman pelottavaa, eihän siinä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lentää joko perseelleen tai nenälleen. Ellei sitten satu olemaan reipasta miestä lenkillä mukana, joka sitten juoksee kiinni ja pysäyttää, jos näyttää siltä, että emäntä se vain rullailee vaikka toiseen kaupunkiin asti, jos sille ei kukaan mitään tee. Mies tosin uhkasi, että huomenna "osaat sitten mennä jo ihan itseksesikin".
Minut kun päästäisi tuonne nyt jo yksinäni rullailemaan, niin kiellettäisiin varmaan koko rullaluistelu tässä kaupungissa! Mutta tästäkin todennäköisesti tulevaisuudessa vielä hieman lisää, josko vaikka huomenna saisin ihan oikean fiilispostauksen aiheesta kyhättyä!
Kuulemisiin!
2 kommenttia:
Osaat kertoa tuosta rullaluistimilla seikkailusta niin hauskasti. :D
Hih, kiitos! Harmi vain, ettei mieheni tainnut olla operaation hauskuudesta ihan koko aikaa samaa mieltä... ;>
Lähetä kommentti